Vauvakuumepiina

Sepä se. Mä en todellakaan tiedä mikä salama muhun iski, tai missä vaiheessa. Se hiipi jostain pahaa aavistamatta. Joku saattaa muistaa, kuinka mä vannoin täydestä sydämestäni mun lapsiluvun jäävän kahteen. Arki oli hyvin rankkaa esikoisen haasteiden ja vauvan kanssa ja koko elämäntilanteen kanssa, enkä mä nähnyt tulevaisuutta hirveän valoisana, niin karulta kuin se kuulostaakin. Mun oli vaikea kuvitella että asiat oikeasti helpottaisi. Tai muuttuisi näin paljon, kuin ne nyt on muuttuneet. Että mä voisin olla täydestä sydämestäni onnellinen, tai viettää loppuelämääni maailman parhaan ihmisen kanssa. Että mulla, siis mulla muka?! vois käydä niin hyvä tuuri.

Mutta niin vaan kävi. Yhtäkkiä ennen vain kaverin kaveri, tuttu, mun isonen riparilla - josta ystävänikin vitsaili mulle olevan sopivasti myös sinkku ja mä totesin että en mä tässä nyt oo ettimässä mitään - muuttui yhdeksi mun maailman tärkeimmistä ihmisistä. Ja se tapahtui nopeasti. Käsittämätöntä oli kuinka ennen niin ällöttävän siirappiset biisit ja leffat kävi yhtäkkiä järkeen?! Ja kuinka täydellisesti oltiin synkronoitu - kaikki oli (ja on) helppoa, ihanaa, turvallista.

Ja sitten jossain vaiheessa tätä onnea mä yhtäkkiä olin valmis aloittamaan kaiken taas alusta. Alkuraskauden oksentelut, koko raskauden kestävät supistukset, kivut, turvotukset. Univelat, monen tunnin huudot, kätkytkuolemapelot. Olin valmis siihen kaikkeen. Enkä vain valmis, vain kaipasin sitä niin vahvasti, että mietin sitä lähes ympäri vuorokauden. Ja hyvin pitkään, en edes tiedä kuinka pitkään. Odotettiin että toinenkin olisi siinä pisteessä.


Tietenkään en halunnut painostaa toista osapuolta ollenkaan, mutta tiedättekö kuinka hankalaa on olla puhumatta asiasta, joka valtaa sun mielen joka hetki? Toki oltiin puhuttu lapsista jo pitkään muutenkin, mutta toinen kun on pohtivampaa sorttia. Ja mä yritin hillitä itseni. Minä, joka haluan kaiken heti-nyt tai mieluiten eilen. Joten mitä enemmän yritin olla miettimättä asiaa ja puhumatta siitä, sitä piinaavammaksi koko aihe tuli. Surulliseksi, masentavaksi, ahdistavaksi. Oli tuskallista mennä eri tahdissa; toinen odottaa toisenkin haluavan ja toinen tietää toisen kärsivän siitä. Oikein tenkkapoo. Mutta tietenkään vauvaa ei tulisi ennen kuin molemmat sitä oikeasti haluaa.

Vaikeaa asiasta teki mulle myös mun työ. Olin muutamia kuukausia aiemmin aloittanut yrittäjänä ihanimmassa työpaikassa, jonka omisti ihanimmat tyypit. Musta tuntui, että tuotan heille pettymyksen kun ilmoitan, että puolisen vuoden päästä olis äitiysloma tiedossa. Vaikka oikeesti nää tyypit on niin ihania, että tietenkin se on ookoo. Pelotti myös juuri saatu fibromyalgia-diagnoosi, jos se pahenee raskausaikana. Mulla oli niin pahat kipuilut jo ennen raskautta. Entä jos mun kunto romahtaa niin, että joudun sairaslomalle? En halunnut tuottaa pettymystä siinäkään.

Sitten yhtenä päivänä oltiinkin siinä pisteessä, että vauva saa tulla. Ja siitähän se piina vasta lähtikin. Jokainen päivä, tunti, minuutti ja sekunti tuntui matelevan niin hitaasti. Tikkuja tuli tehtyä jos jonkinmoisia ja ystävät joutui kuunnella pelkkää raskaus- ja vauvapuhetta. Olin syönyt raskausvitamiinejakin jo monta viikkoa ja lopettanut pilleritkin aikoja sitten, että hormonitasapaino tasautuisi ja kroppakin olisi valmis heti kun me ollaan valmiita.

Ja niin se vaan meni että heti kun aloitettiin oikeesti yrittää, ilmoitti tyyppi tulostaan! Ja tietenkin mun ensimmäinen ajatus oli "tää ei voi olla näin helppoa" ja pelkäsin jonkun menevän pieleen. Ensimmäiset pari viikkoa ennen varhaisultraa - jonne oli päästävä että nähdään kaiken olevan hyvin ja saadaan viikot tietoon, kun mulla on niin epäsäännöllinen kierto - tuntui parilta kuukaudelta. Mutta kaikki oli hyvin ja syke löytyi. Meidän perhe siis täydentyisi talvella.🖤 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti